Suomen Merimiesunioni logo
Näytä alasivut

19.2.2020

Rantaparlamentin tuhannen ja yhden työn tarinoita

Reposaaressa kokoontuu viikoittain rantaparlamentti. Sen istunnoissa kuljetaan maailman merillä, pohditaan merenkulun tilaa ja kerrotaan uskomattomia tarinoita. Parlamentin ukkokööri hiljentyy, kun Haakon Uddfolk kertoo laivoilla alkaneesta armottomasta eloonjäämiskamppailusta. Lastina ollut muona alkoi huveta, juomavesi piti sulattaa jäästä, polttoaine ja hiili alkoivat loppua.

TEKSTI JA KUVAT: JUHA GRANATH

Varttuneista reposaarelaisista koostuva Rantaparlamentti on kokoontunut uudenvuodenaattona viikoittaiseen muistelu- ja vankäämistilaisuuteensa. Päivän aihe ”Meren ja merimiesten vaikutus saaren elämään” on täyttänyt vanhan puukansakoulun luokkahuoneen viimeistä pulpettia myöten.

- Meitä on viitisenkymmentä vakiojäsentä, joista suuri osa on entisiä merimiehiä: laivanrakentajia, ahtaajia, luotseja ja laivureita. Tarinaa kyllä riittää, vaikka ensi vuoteen asti, vakuuttaa entinen laivarakentaja ja telakan pääluottamusmies Jorma Holm.

Parlamentin presidentti Matti Salokangas avaa parlamentin istunnon joka tiistai torven töräyksellä.

Tasan puoli kymmeneltä parlamentin presidentti Matti Salokangas töräyttää torvea ja ilmoittaa parlamentin vuoden viimeisen istunnon avatuksi. Parlamentin puhemiehistö on päättänyt soittaa ukkoköörin muistin virkistämiseksi Skönö-Heikin laulun.

”Skönömanneja tunnen mä monta, yksi kaikista voiton kai vie. Fritz S:ssä föörissä siellä, Häntä -Heikkinä tunnettiin lie”

Jo parin ensimmäisen säkeistön jälkeen parlamentin jäsenten puheissa alkavat vilahdella hampurit, lissabonit ja köpikset. Taustalla Skönö-Heikin tarina jatkuu.

”Kupan syömä on poika tää oiva, sen hän Riossa käydessään sai.”

Laulun edetessä muistot kultaavat omia seikkailuja. Aivan kaikki tarinat eivät sovi naisten ja nallikoiden korville.

- Parlamentissa ei ole naisjäseniä. Heillä on kotona parempaa tekemistä, presidentti Matti Salokangas puolustaa parlamentin sukupuolijakaumaa.

Parlamentin päivän aihe ”Meren ja merimiesten vaikutus saaren elämään” on täyttänyt vanhan puukansakoulun luokkahuoneen viimeistä pulpettia myöten.

Toki Reposaaren satamassa ahdanneet ja maailman merille lähteneet saaren naiset ovat parlamentissa kovassa kurssissa. Ykköspuheenaiheeksi nousee aina Afrikkaan asti seilannut laulajalegendan Eino ”Kekke” Grönin Salli-äiti.

- ”Kekken” äiti ja isä tapasivat laivalla, kun Salli työskenteli kokkina ja Lauri-isä lämmittäjänä. Ties missä Päiväntasaajan kulmilla poika on alkunsa saanut. Kyllä ”Kekke” tänne aina kaffeelle tulee, kun käy saarella. Meillä on halpa kahvi, entinen seilori Lasse Elg nauraa.

Karhu kaatui ensimmäisenä työpäivänä

Reposaari on Porin kupeessa oleva kolme kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä saari, joka oli 1700-luvulla Suomen vilkkain vientisatama. Parhaimmillaan sen redillä odotti jopa 160 laivaa purkua ja lastausta.

Saaren kunnian päivät kestivät pitkään 1900-luvulle asti, kunnes naapuri Mäntyluoto sai uudenaikaisen sataman ja rautatien. Pikkuhiljaa saarelta hävisivät saha, telakka ja konepaja. Väkiluku puoliintui 2000:sta nykyiseen vajaaseen tuhanteen.

- Vielä 1950- ja 60-luvuilla luotsit työskentelivät kahdessa vuorossa seitsemän miestä per vuoro.  Sitten vuonna 1967 luotsiasemakin siirtyi Mäntyluotoon, telakoilla ostajana toiminut Pertti Nurmi muistelee Eero-isänsä 30 luotsausvuotta Reposaaressa.

Kun luotsilla piti vanhaan hyvään aikaan olla vähintään perämiehen paperit, niin Jouni Lahtinen pääsi 16-vuotiaana perstuntumalla töihin satamahinaaja Porin Karhuun. Jounin ensimmäinen työpäivä oli 4.6.1969. Sitä päivämäärää ei parlamentissa unohdeta.

- Karhu kaatui heti ensimmäisellä hinauskeikallani. Toimme M/s Finnmaidia Mäntyluotoon, kun Karhu alkoi kallistua. Sitten se kellahti kyljelleen, mutta pystyi jatkamaan matkaa matalikolle. Selvisin säikähdykselle, mutta asiasta kuittaillaan täällä vieläkin, Lahtinen hymähtää. 

100 päivää ahtojäissä

Vuoden 2019 viimeisenä päivä Reposaaressa maa, meri ja taivas ovat mustia. Ennen oli erilaista. Sen vakuudeksi Jorma Holm kaivaa vuoden 1918 Työväen taskukirjasta Kalle-tuffansa merkinnän tammikuun 1. päivän kohdalta:

”Ajojäitä satama täynnä – ei Urho (satamahinaaja) päässyt kulkemaan.”

- Nyt satamassa ei ole jäitä eikä laivoja. Meille jäi vain uljas historia, Jorma Holm sanoo.

Ahtojäihin juuttunut Lapponia oli rakennettu teräksestä vuonna 1898. Laivan miehistö oli tehty samasta aineesta. Reposaarelainen Viktor Uddfolk istuu pyhäpuvussaan kolmantena vasemmalta.

Paikallishistorioitsija Haakon Uddfolk palauttaa parlamentin jääkauteen kertomalla Viktor-tuffansa seikkailusta S/s Lapponialla. Viktorin merimatka Tukholmasta Mäntyluotoon alkoi tammikuun 22. päivä 1916. Kotimatkan piti kestää kolme päivää.

- Lapponian kanssa kohti Mäntyluotoa lähti myös toinen FÅA:n alus Ariel. Pohjanlahden vaikea jäätilanne oli tiedossa, ja jo kahden päivän jälkeen molemmat alukset jäivät ahtojäiden puristuksiin Gävlen ja Mäntyluodon korkeudelle, Uddfolk kertoo.

S/s Lapponia otti tammikuussa 1916 Tukholmassa täyden lastin: viinirypäleitä, omenoita, appelsiinejä, viikunoita, sardiineja ja muuta kalaa. Tällä lastilla miehistö piti miehistön hengissä runsaat kolme kuukautta ahtojäiden puristuksissa.

Parlamentin ukkokööri hiljentyy, kun Uddfolk kertoo laivoilla alkaneesta armottomasta eloonjäämiskamppailusta. Lastina ollut muona alkoi huveta, juomavesi piti sulattaa jäästä, polttoaine ja hiili alkoivat loppua.

- Laivoista lähti kaksi retkikuntaa taivaltamaan jalan yli sadan kilometrin matkaa Mäntyluotoon. Ihme kyllä, miehet pääsivät perille. Alukset pystyttiin paikantamaan ja varustamolle sähkötettiin laivojen sijainti, Haakon Uddfolk kertoo.

Maaliskuun lopussa Ariel upposi. Aluksen miehistö vaelsi jäätä pitkin kolme ja puoli vuorokautta 20 merimailin päässä olleeseen Lapponiaan. Kuukautta myöhemmin S/s Oihonna löysi Lapponian. Toukokuun 2. päivä painajainen oli ohi ja alukset saapuivat Mäntyluotoon.

Kun Uddfolk heijastaa seinälle kuvan Lapponian jäähelvetistä selvinneestä miehistöstä, parlamentti herää eloon.

- Eivät ne kokemukset laivoilla aina niin hauskoja olleet. Punertavista auringonlaskuista ja satamien villeistä seikkailuista kertovat ovat yleensä seilanneet vain Turun ja Åbon väliä, konemestari Tarmo Lindroos keventää tunnelmaa.

”Vierasta kieltä ja outoja tapoja”

Reposaaresta suunniteltiin maamme pääkaupunkia 1700-luvulla. Suunnitelma ei toteutunut, mutta se ei saarelaisten itsetuntoa romuttanut. Vuosien mittaan ”Räpsöön” saari jaettiin osiin, jotka saivat sellaisia komeita nimiä kuin Berliini, Lontoo ja Villi Länsi.

- Merimiehet ja muualta tilapäisenä työvoimana tulleet ahtaajat toivat mukanaan kansainvälisen meiningin. En minä ”kloppina” 1950-luvulla mustaa miestä kummastellut. Aina täällä vieraita kieliä on kuullut ja outoja tapoja oppinut, konemestari Tarmo Lindroos muistelee.

Myös Rantaparlamentti vakuuttaa saarelaisten suvaitsevuutta. Siitä on osoituksena se, että parlamenttiin on hyväksytty jäseniä aina naapurikylistä Ahlaisista ja Mäntyluodosta asti.

- Täällä sitten vängätään saaren historiasta ja katsellaan vanhoja valokuvia, mutta politiikkaa yritetään vältellä. Vaihtelua arkeen ovat tuoneet visiitit Kristiinankaupungin, Rauman ja Turun merimuseoihin. Nyt suunnittelemme matkoja Kotkaan ja Tallinnaan, Jorma Holm kertoo.

Pisimmät matkat tein Etelä-Amerikkaan ja Kauko-itään. Nykyään merimiehelle riittää töitä enää hinaajilla, rannikkoliikenteessä ja Ruotsin-laivoilla, salonkipoikana 16-vuotiaana M/t Mirakelilla aloittanut Lasse Lavonen sanoo.

 

…. ja tämä on tosi

Sitten onkin vuorossa päivän paras hetki. Pöytään on katettu kaffeet ja saarelaisten perinneherkut Köyhät ritarit. Tekotapa on ainoa oikea: pannulla paistetut pullansiivut kuorrutettuna kermavaahdolla ja mansikkahillolla.

Ja sitten alkaa tarina luistaa. Jos Savossa vastuu vieritetään kuulijalle, niin Räpsöössä näin ei käy. Täällä kaikki tarinat ovat tietysti totta.

- Talvella lähdimme hakemaan jäätä pitkin puolalaislaivasta vodkaa. Puolalaiset laskivat täkiltä rukkasen alas ja siihen panimme rahat. Sitten rukkanen ylös ja hetken päästä alas.  Paluupostissa oli aina se maksettu tavara, Jorma Holm muistelee.

- Kerran maalaisisäntä tuli laivasta pimeän viskipullon kanssa. Kaverini kopautti herraa olalle ja sanoi olevansa tulli. Valetulli sanoi päästävänsä isännän pälkähästä, jos hän luovuttaa pullon virkavallalle. Näin kävi ja valetulli kiitti, entinen työnjohtaja Heikki Salmi kertoo.

- Kun kuljetimme dieseliä Mustamereltä Reykjavikiin, niin Pohjois-Atlantilla puhalsi pahimmillaan niin kovaa, että keskilaivalta ei päässyt pariin päivään ahteriin syömään, konemestari Tarmo Lindroos muistelee.

- Kun seilasin tanskalaispaatissa, siellä oli antelias naiskokki. Tosin hän vaati vastapalvelusta, ja autoin häntä silloin tällöin perunankuorinnassa, ylikonemestari Ilpo Niemi muistelee työvuosiaan tanskalaisyhtiössä.

- Öljylaivoissa aika ei riittänyt romantiikalle, mutta olihan meillä sentään päiväntasaajan ylitykseen kuuluva Neptunus-kaste. Siinä sitten leikittiin lääkäriä, ajeltiin karvat, mustattiin kasvot ja tervattiin munat, M/t Enskerin ylikonemestari Lasse Lavonen kertoo.

Tässä annan lääkärinä lääkettä ensikertaiselle päiväntasaajan linjakasteessa vuonna 1980, ylikonemestari Lasse Lavonen muistelee.

Vieraan maan multiin

Kaffetta kuluu, puheensorina yltyy ja rantaparlamentti siirtyy vuoden 2019 viimeisestä päivästä kultaisille takavuosikymmenille. Miesten tarinat risteilevät Atlantin, Mustan meren ja Välimeren kautta Pohjanlahdelta kotisatamaan.

- Räpsööläisen viimeinenkin matka vie vieraalle maaperälle. Saaren hautausmaa tehtiin purjelaivojen 1600-luvulla tuoman painolastimaan eli paarlastin päälle. Vanhan sanonnan mukaan räpsöölaiset haudataan vieraan maan multiin, Jorma Holm sanoo.

Parlamentin keski-ikä on 74 vuotta, joten monella kertomuksella on vielä silminnäkijähavainnot tukenaan, Reposaaren historian perin juurin tuntevat Jorma Holm (vas) ja Haakon Uddfolk sanovat.