Uutinen
Merimieslääkärintarkastukset ovat tiukentuneet – turvallisuuden nimissä, mutta millä hinnalla?
TEKSTI: JOACHIM ALATALO KUVA: SHUTTERSTOCK
Merenkulku on ala, jossa turvallisuus on kaiken toiminnan perusta. Aluksella työskentelevän on kyettävä hoitamaan tehtävänsä luotettavasti myös poikkeusolosuhteissa, kaukana lääkäripalveluista ja usein vaativissa työympäristöissä. Tästä syystä merimieslääkärintarkastuksilla on tärkeä tehtävä. Viime vuosina merenkulkijoiden parissa on herännyt kuitenkin keskustelua siitä, ovatko tarkastukset muuttuneet aiempaa tiukemmiksi ja missä määrin tämä kehitys palvelee sekä turvallisuutta että työntekijöiden oikeusturvaa.
Moni merenkulkija kokee, että terveydellisten vaatimusten tulkinta on kiristynyt. Sellaisetkin sairaudet tai terveydentilaan liittyvät rajoitteet, jotka eivät välttämättä vaikuta päivittäiseen työkykyyn maissa tai jopa muissa liikennemuodoissa, voivat johtaa määräaikaisiin rajoituksiin tai jopa merikelpoisuuden epäämiseen – usein epämääräisin perustein. Erityisesti kroonisiin sairauksiin, lääkityksiin ja mielenterveyden kysymyksiin liittyvät arvioinnit ovat monien kokemusten mukaan aiempaa yksityiskohtaisempia.
Aiemmin merimieslääkärintarkastuksissa painotettiin ennen kaikkea työntekijän käytännön työkykyä. Nykyisin huomio kiinnittyy entistä enemmän mahdollisiin tulevaisuuden riskeihin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hyvin hoidettu verenpainetauti, diabetes tai uniapnea voivat johtaa lisäselvityspyyntöihin, lyhennettyihin todistusjaksoihin tai erilaisiin rajoituksiin, vaikka henkilö olisi tehnyt merityötä turvallisesti vuosien ajan ilman ongelmia.
Moni merenkulkija ihmettelee myös mielenterveyteen liittyvien arviointien kiristymistä. Esimerkiksi työuupumuksen, masennuksen tai ahdistuneisuushäiriön vuoksi määrätty lääkitys saattaa johtaa laajoihin lisäselvityksiin, vaikka oireet olisivat hyvin hallinnassa ja työkyky täysin palautunut. Tällöin syntyy helposti tunne siitä, että diagnoosia arvioidaan enemmän kuin ihmisen todellista toimintakykyä.
Konkreettisia esimerkkejä löytyy etenkin kuntovaatimuksista. Merenkulkija voi joutua mitä ihmeellisimpiin tutkimuksiin vähäistenkin epäilysten vuoksi, vaikka hän olisi selviytynyt samoista työtehtävistä moitteettomasti vuosikausia. Vastaavasti työntekijän koko voi herättää kysymyksiä tehtävistä suoriutumisesta, vaikka käytännön elämässä oma työ ja turvallisuuteen liittyvät tehtävät hoituisivat ilman vaikeuksia. Vaatimus siitä, että työnkuva sisältää oman perustyön lisäksi myös hätätilanteessa toimimisen esimerkiksi savusukeltajana, mutta voidaan kysyä, onko merenkulkijalta perusteltua vaatia samaa kuntotasoa kuin maissa olevalta ammattipelastajalta. Etenkin työuran loppupäässä olevilla järjenkäyttö kuntovaatimusten suhteen on sallittua olosuhteet huomioiden.
Huolta herättävät myös tilanteet, joissa merimieslääkärien tulkinnoissa esiintyy vaihtelua. Yksi merimieslääkäri voi myöntää täydet oikeudet, kun taas toinen saattaa samojen terveystietojen perusteella määrätä niihin merkittäviä rajoituksia tai vaatia uusia tutkimuksia – tai jopa päättää pitkän uran merellä. Merenkulkijan näkökulmasta tämä voi tuntua sattumanvaraiselta tulkinnalta ja heikentää luottamusta järjestelmään.
Turvallisuusperusteita ei pidä vähätellä. Sydänkohtaus komentosillalla, vakava epilepsiakohtaus konehuoneessa tai äkillinen toimintakyvyn menetys merellä voivat aiheuttaa vakavia seurauksia koko aluksen turvallisuudelle. Riskien ennakointi kuuluu olennaisena osana meriturvallisuuteen. Kysymys kuuluukin, missä kulkee raja perustellun riskienhallinnan ja liian varovaisen tulkinnan välillä.
Erityisen ongelmalliseksi tilanne muodostuu aikana, jolloin merenkulku kärsii työvoiman saatavuushaasteista. Jos pitkän uran tehnyt, ammattitaitoinen merenkulkija menettää merikelpoisuutensa sellaisen terveydentilan vuoksi, joka ei tosiasiallisesti estä työn tekemistä tai vaaranna todellisuudessa turvallisuutta, menetetään samalla arvokasta osaamista. Turvallisuuden parantamisen sijasta seurauksena voi olla alan vetovoiman heikkeneminen.
Merimieslääkärintarkastusten tarkoituksena ei tule olla poissulkea ihmisiä työelämän ulkopuolelle vaan varmistaa turvallinen työympäristö kaikille aluksella työskenteleville. Siksi järjestelmää tulisi kehittää suuntaan, jossa yksilöllinen työkyky, sairauden hoitotasapaino ja työn todelliset vaatimukset huomioidaan nykyistä paremmin. Diagnoosi yksin ei kerro, pystyykö henkilö tekemään työnsä turvallisesti ja toimimaan hädän hetkellä oikein.
Turvallisuus on merenkulussa välttämätön lähtökohta. Yhtä tärkeää on kuitenkin varmistaa, etteivät vaatimukset muodostu kohtuuttomiksi niille ammattilaisille, jotka ovat osoittaneet työkykynsä käytännössä vuosien ajan. Toimivan merimieslääkärijärjestelmän tulee tunnistaa riskit, mutta myös tunnistaa työkyky.
Juuri tämä tasapaino on ratkaisevaa, kun katsotaan, palveleeko nykyjärjestelmä parhaalla mahdollisella tavalla sekä meriturvallisuutta että suomalaisen merenkulun tulevaisuutta.
Joachim Alatalo
puheenjohtaja
Merimies-Unioni