Meriset-varustamon risteilyalukset ajavat säännöllistä reittiliikennettä Kotkan ja itäisen Suomenlahden saariin. Merisetin viihtyisät risteilyalukset tekevät myös yleisö- tai tilausristeilyitä.
Uniikki risteilykohde on Tammion kalastajakylä itäisellä Suomenlahdella, jonne on helppo tehdä esimerkiksi päivämatka pääkaupunkiseudulta.
Tammia on harvoja Suomessa alkuperäisessä kunnossa säilyneitä kalastajakyliä. Tammion saari kuuluu Haminaan.
- Matka Tammion kalastajakylään kestää kaksi tuntia suuntaansa ja saaressa ollaan kaksi tuntia, Vikla II -aluksen päällikkö Jussi Toivonen kertoo.
- Tammion linja on kiva ajella ja linja on kiva ajella. Aina ketkä lähtevät reissuun, odottavat myös matkaa. Tunnelma aluksella on hyvä.
Kansimies Ellen Sundberg on ensimmäistä kesää merillä töissä. Kotkalainen Sundberg pitää kesätyötään todella mielekkääänä.
- Tosi kivaa, mikä voisi olla parempaa kuin työskennellä merellä – ja ihanat asiakkaat!
Päällikkö Jussi Toivonen kertoo Kotkan ja Haminan edustan saariston olevan kuin ulkomailla.
- Risteily Suomenlahden saaristoon tarjoaa saman kuin kauemmaksikin tehty reissu. Onko meillä suomalaisilla ollut aikoinaan sellainen ajatus, että mitä pidemmälle mennään, sitä kauniimpaa on. Tämä ei aina pidä paikkaansa, Toivonen ihastelee jääkauden pyöreäksi hiomia itäisen Suomenlahden saarten rantakallioita.
- Tällaisia paikkoja, joita Itä-Suomenlahdella näkee – ja kuten esimerkiksi Tammio – ei välttämättä edes löydä rahalla muualta maailmasta, vaikka lentäisi minne.
Haminan seudun edustalla on jopa 400 saarta. Tätä ei moni esimerkiksi pääkaupunkiseudulta aina tiedä.
- Haminan edustan saarista monet ovat jätetty yleiseen virkistyskäyttöön ja saarissa ei ole mökkejä.
- Jonkun verran veneilijöitä käy täällä – mutta tämä on hieman tällainen pussinperä, eikä minkään varrella. Haminan saaristo on Kotkasta ja Haminasta ”ohi” ja tänne pitää oikeasti tulla.
Haminan edustan saarten kalliorantojen lähellä on aika syvää.
- Saariin voi purjehtia hyvinkin eri syväyksillä olevilla aluksilla. Saaria voi lähestyä ja kiertää tuulen mukaan mistä tahansa suunnasta ja kiinnittää aluksensa. Vastaavia helppokulkusia saaria ei ole Suomessa monella muulla seudulla. Esimerkiksi länsirannikko on matalampaa. Haminassa on paljon luonnonsatamia ja Haminan kaupunki on tehnyt veneilijöille paljon paikkoja, Toivonen selostaa.
Toivonen on aina liikkunut paljon merillä, mutta toteaa että sitä ei koskaan täysin tunne.
- Seudut ovat karikkoiset – mutta vähän riittää, kun tietää paikallisvedet missä ei ole niitä kiviä, Toivonen hörähtää ja jatkaa:
- GPS:ään ei voi tänä päivänä täysin luottaa. Yksi GPS-häiriö esiintyi komentosillalla siten, että kartta näytti että purjehdimme parhaillaan Mongolian ja Kiinan tienoilla, hän kertoo.
Kiinassa on Gobin autiomaa, jota pitkin kulkevat aavikon laivat, mutta kameleita ei Tammiossa toistaiseksi näy.
Päällikkö Jussi Toivonen on toista kesää Merisetillä töissä. Toivonen kertoo ryhtyneensä toden teolla merimieheksi vuonna 2019.
- Vaihdoin täysin alaa ja menin vuonna 2019 Ekamiin (Kotkan merikouluun). Varsinaiseen ammattimerenkulkuun minulla ei ollut ennen merikoulua kytköstä, mutta vene minulla on ollut aina ja veneily on kuulunut aina elämääni.
- Työskentelin aiemmin lastensuojelussa ja olen elämäni tehnyt nuorisotyötä. Työ oli mukavaa, mutta kaikella on aikansa ja halusin kokeilla vielä jotakin muuta.
Merikoulun jälkeen Toivonen olin merillä muutaman vuoden.
- Sen jälkeen vaihdoin tänne kotimaanliikenteen puolelle. Se on mukavaa tämän ikäiselle sällille, että pääsee yöksi kotiin. Tässä ollaan kuitenkin merillä koko ajan ja saa ajaa laivaa, mikä on omasta mielestäni varsin mukavaa.
Merenkulkijoiden piirissä suomenlahden itäsaaristolaisten maine oli huono vielä 1800-luvun alussa. Heidän uskottiin ryöstävän haaksirikkoutuneita laivoja. Suomenlahtea pitkin itään johtava meriväylä oli pohjoisen Euroopan vilkkain meriväylä, jonka varrella varottiin paikallista väestöä ikään kuin nämä olisivat olleet vaarallisia villi-ihmisiä, kirjoittaa Suomen tunnetuin merihistorioitsija Yrjö Kaukiainen teoksessaan Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla.
Rantarosvouksen juuret johtavat ikivanhaan germaaniseen tapaoikeuteen, jota kutsutaan rantaoikeudeksi. Strandrecht tarkoitti sitä, että rannan omistaja tai valtias sai pitää kaiken sen, mitä tälle rannalle ajautui. Sama koski haaksirikkoisten merenkulkijoiden omaisuutta, ja heidät itse voitiin ottaa orjiksi.
Kuva alla: Entisaikain rantarosvojen jalanjälkiin voi tutustua Tammion saaren museossa.
Ruotsin 1667 merilaki sääti, että ”Ruotsin miehet tai ystävällismielisten maiden alamaiset” (tai heidän omistajansa) saattoivat vaatia merestä korjattua omaisuuttaan ”vuoden ja yön kuluessa”, vaikka haaksirikosta ei olisi säilynyt ketään hengissä. Hylkytavara, jota kukaan ei säädetyn ajan kuluessa vaatinut (kuten myös ei-ystävällismielisten maiden kansalaisille kuulunut tavara) jäi kuitenkin kokonaisuudessaan kruunun omaisuudeksi – tavara löytäjä tai pelastaja oli oikeutettu vain kohtuullisesti harkittuun pelastuspalkkioon.
Senkin ansaitseminen kävi aikaa myöten vaikeammaksi, sillä 1600-luvun lopulta alkaen kruunu antoi hylkyjen noston ja haaksirikkotavaran pelastamisen erityisten sukellusvenekomppanioiden yksinoikeudeksi. Tämä monopolijärjestelmä laajeni myös Suomen etelärannikolle vuonna 1729, jolloin perustettiin niin sanottu Pohjoinen sukelluskomppania.
Saariston asukkaat eivät ilahtuneet, kun kruunu tunkeutui heidän reviirilleen, ja alkoi vaatia osaansa siitä, mitä he olivat pitäneet luonnollisena oikeutenaan. Ensin heidän ”rantaoikeudestaan” leikattiin kaksi kolmasosaa, sitten heille luvattiin vain pelastuspalkkio ja tämän jälkeen jäljelle jäi vain mahdollisuus tilapäisansioihin sukellusyhtiön suodessa. Ahne kruunu (Kustaa Vaasa) oli alkanut myös kantaa veroa merikalastuksen ja hylkeenpyynnin tuotosta. Niinpä hylkytavaran korjaaminen viranomaisten tietämättä kävi yhä houkuttelevammaksi: epävarman pelastuspalkkion sijasta sai pitää kaiken.
Vastapainona oli toki rangaistuksen uhka: vuoden joulukuussa 1697 annettu kuninkaallinen plakaatti sääti väärien merimerkkien asettamisesta tai harhatulista, haaksirikkoisten vahingoittamisesta, hylynryöstöstä ja jopa hylkytavaran ostamisesta saattoi seurata hengen ja omaisuuden menetys, ja jos tuomittu oli tappanut haaksirikkoisen, hänet teloitettiin ”musertamalla” ja irtileikatut ruumiinosat ripustettiin muille varoitukseksi teilirattaaseen. Samat julmat määräykset kirjattiin myös vuoden 1734 uuteen maanlakiin, ja ne olivat voimassa Suomessa aina vuoden 1889 suureen rikoslain uudistukseen asti.
Käytännössä kruunun käsi oli kuitenkin sen verran lyhyt, että se ei pystynyt tehokkaasti valvomaan uloimpia saaria. Ne olivat ainakin 1700-luvulla eräänlaista harmaata vyöhykettä, jossa rahvaan vanha rantaoikeus oli vielä arkipäivän todellisuutta.
Tammiolaiset asuivat 1800-luvun alkuun asti saaressa vuokralla ja he maksoivat kruunulle kalavesien käytöstä luotsaamalla tai rahtaamalla kruunun tavaroita. Isonjaon päättyessä vuonna 1882 Tammiossa oli 47 taloa.
"Saaristoyhteiskuntien elämänpiiri oli keskimääräistä avarampi, kattoihan se Suomenlahden molemmat rannat, ja saaristolaisilla oli ainakin teoriassa tietoa vielä suuremmasta maailmasta. Saarten talousmuoto poikkesi esimodernista mallista: se perustui vaihdantaan, ja rahaa käytettiin sekä vaihdon välineenä että varallisuusreservinä.
Koska saarelaiset erikoistuivat niihin tuotteisiin, joissa heillä oli suhteellinen etu – kalastuksen tuotteet, viina – heidän työnsä tuottavuus oli parempi kuin omavaraisessa maataloudessa: talonväen työpanos tuotti jokapäiväisen leivän ohella myös lisää varallisuutta ja antoi karusta elinympäristöstä huolimatta mahdollisuuden aineellisen elintason nostamiseen. Niinpä myös nälkäkatastrofien uhka oli saaristossa lähes tuntematon – ainoastaan kulkutautien ja sotien riskeille nämä ihmiset olivat jopa alttiimpia kuin takametsien väki", kertoo merihistorioitsija Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristo -kirjassaan.
Kuvassa alla Tammion saaren kirjasto, joka palvelee saarelaisten lisäksi matkailijoita.
On houkutteleva pohtia, miksi itäisen Suomenlahden saaristo poikkesi monista samanaikaisista paikalliskulttuureista, Yrjö Kaukiainen kirjoittaa.
”Yksi avainalue oli varmasti talous; kun tavaroita oli jatkuvasti vaihdettava, myytävä ja ostettava, oli myös tehtävä koko ajan valintoja. Niitä varten taas oli hankittava tietoa, jotta voitiin arvioida, mitä kannatti tehdä; oli luotava kontakteja, tavattava erilaisia ihmisiä, siinä sivussa saatiin myös uusia vaikutteita.
Pietarin-liikenteen voimakas kasvu tarjosi 1700-luvulla enemmän tilaisuuksia rantarosvoukseen. Kysymys oli melkein aina sellaisesta kollektiivisesta rikoksesta, johon oli sekaantunut koko kyläkunta tai ainakin joukko naapureita. Yksi seuraus rikosten kollektiivisuudesta oli, että ne saattoivat leimata koko kylän tai saariston, tehdä niistä ”pahoja saaria”.
Venäjän vallankumous ja Tarton rauha vei itäisen Suomenlahden kalastajilta merkittävän osa perinteisiä kalavesiä, ja vielä kohtalokkaampaa oli, että tärkeä elämänlanka, meritie Pietariin sulkeutui. Saariltapako alkoi 1920-luvulla.
Toinen maailmansota teki lopun ulappasaarten kylistä, ja saman kohtalon kokivat rajan taakse jääneet Pitkäpaasi, Laitsalmi ja Martinsaari.
Suomenlahden ulkosaaret: mm. Someri, Narvi, Seiskari, Peninsaari, Lavansaari sekä Suuri ja Pieni Tytärsaari neutralisoitiin sotilaallisesti Tarton rauhassa 14.10.1920.
Nykyisin entisistä pahoista saarista on Suomella jäljellä vain enää Kaunissaari, Haapasaari ja Tammio. Kaikki kolme ovat todellisia idyllejä, menneen maailman muistoja, melkein kuin ulkoilmamuseoita.
