Rantaoikeus - saaristolaisten oikeus

Saariston asukkaat eivät ilahtuneet, kun kruunu tunkeutui heidän reviirilleen, ja alkoi vaatia osaansa siitä, mitä he olivat pitäneet luonnollisena oikeutenaan. Ensin heidän ”rantaoikeudestaan” leikattiin kaksi kolmasosaa, sitten heille luvattiin vain pelastuspalkkio ja tämän jälkeen jäljelle jäi vain mahdollisuus tilapäisansioihin sukellusyhtiön suodessa. Ahne kruunu (Kustaa Vaasa) oli alkanut myös kantaa veroa merikalastuksen ja hylkeenpyynnin tuotosta. Niinpä hylkytavaran korjaaminen viranomaisten tietämättä kävi yhä houkuttelevammaksi: epävarman pelastuspalkkion sijasta sai pitää kaiken.

Vastapainona oli toki rangaistuksen uhka: vuoden joulukuussa 1697 annettu kuninkaallinen plakaatti sääti väärien merimerkkien asettamisesta tai harhatulista, haaksirikkoisten vahingoittamisesta, hylynryöstöstä ja jopa hylkytavaran ostamisesta saattoi seurata hengen ja omaisuuden menetys, ja jos tuomittu oli tappanut haaksirikkoisen, hänet teloitettiin ”musertamalla” ja irtileikatut ruumiinosat ripustettiin muille varoitukseksi teilirattaaseen. Samat julmat määräykset kirjattiin myös vuoden 1734 uuteen maanlakiin, ja ne olivat voimassa Suomessa aina vuoden 1889 suureen rikoslain uudistukseen asti.

Käytännössä kruunun käsi oli kuitenkin sen verran lyhyt, että se ei pystynyt tehokkaasti valvomaan uloimpia saaria. Ne olivat ainakin 1700-luvulla eräänlaista harmaata vyöhykettä, jossa rahvaan vanha rantaoikeus oli vielä arkipäivän todellisuutta.