Inflaatiovuosi 1947 jäi Suomen Merimies-Unionin historiaan ennen muuta ensimmäisen menestyksekkään jäänmurtajalakon ansiosta. Merimiesten liitto esitti tammikuun 1947 lopussa valtiovallalle vaatimuksen vastikään solmittuun ulkomaanliikenteen työehtosopimukseen liittyvän palkkataulukon soveltamisesta myös merenkulkuhallituksen alaisissa laivoissa. Valtion merimiesten varsinainen työaika tuli Unionin mielestä rajoittaa kaikissa oloissa kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa ja lomaedut laajentaa hallituksen eduskunnalle antaman lomalakiesityksen mukaisiksi. Lisäksi muonaraha tuli poistaa ja työntekijöille järjestää maksuton ruokailu. Helmikuussa aloitetuissa neuvotteluissa merenkulkuhallituksen edustajat luonnehtivat vaatimuksia mullistaviksi; työpaikkaruokailun järjestämistä ei nähty ylipäänsä mahdolliseksi. Puheenjohtaja Niilo Wälläri ja liittosihteeri Gustav Tuomikoski asioivat 17. maaliskuuta 1947 kauppa- ja teollisuusministeriössä ja saivat kuulla valtion merimiesten palkoista sopimisen kuuluvan merenkulkuhallitukselle; sosiaalidemokraattinen ministeri Uuno Takki totesi tehtäväkseen vain tulevien palkankorotusten rahoittamisen. Kun merenkulkuhallituksen neuvottelijat puolestaan yhä kiistivät saaneensa valtuudet palkoista päättämiseen, Unionin hallitus julisti seisauttavansa työt jäänmurtajissa aprillipäivänä, jollei sitä ennen päästy sopimukseen.
Maaliskuun viimeisellä viikolla Unionin puheenjohtaja selitti ensin tuloksetta valtioneuvoston asettamalle palkkajaostolle jäänmurtajien työntekijöiden tarvitsevan paremmat palkat, koska he tekivät raskasta työtä sekä joutuivat tämän tuosta oleskelemaan ulkomaiden satamissa ja silloin itse ostamaan hintavia elintarvikkeita. Seuraavana päivänä Wälläri ilmoitti talouspoliittiselle ministerivaliokunnalle, ettei hänen liittonsa tyytynyt palkkajaoston ratkaisuun vaan vaati nyt myös kahdeksan tunnin työajan ulottamista koko lähiliikenteeseen. Viime hetken puhelinneuvottelut jäivät hyödyttömiksi, sillä Unioni ei suostunut edes lykkäämään työtaisteluaan, jollei valtioneuvosto taannut työajan lyhenevän myös rannikko- ja sisävesilaivoissa. Aprillipäivän päättyessä pysähtyivät kaikki suomalaiset jäänmurtajat, mutta niiden merimiehet jäivät aluksiin, sillä Unionin hallitus epäili valtiovallan suunnittelevan asevelvollisten komentamista jäänmurtajien miehistöiksi. Liitto varoitti valtiota ryhtymästä murtajien väkivaltaiseen tyhjentämiseen ja ilmoitti vastaavansa sellaiseen pysäyttämällä koko kauppalaivaston. Sitä paitsi Unionin ei tarvinnut maksaa avustuksia murtajalakkolaisille, koska he kieltäytyivät vain osasta työtehtäviään eivätkä siksi menettäneet palkkatulojaan.
Valtioneuvosto torjui toisena lakkopäivänä Unionin vaatimukset mutta uusi tarjouksensa kahdeksan tunnin työajan ottamisesta käyttöön jäänmurtajissa. Luonnonvoimat tulivat kuitenkin näyttävästi lakkolaisten puolelle huhtikuun neljäntenä, kun Turusta kohti Tukholmaa höyrynneet matkustajalaivat Bore I ja Bore V juuttuivat jäihin Maarianhaminassa. Koska aluksista, joiden matkustajien joukossa oli kiireisiä ulkomaisia diplomaatteja, uhkasi loppua muona, pääministeri Mauno Pekkala soitti Wällärille, vaikka oli pitkäperjantai, ja pyysi Unionia sallimaan välittömät avustustoimet ihmisyyden nimissä ja ”jotta ei mitään ilkeää valtiollista skandaalia syntyisi”. Pääministeri lupasi vastapalvelukseksi tukea merimiesliiton tavoitteita. Wälläri pelasi käteensä tipahtaneen valtin oivasti ja määräsi jäänmurtaja Sammon avustamaan Bore-laivat Tukholmaan mutta jäämään sen jälkeen satamaan odottamaan työtaistelun päättymistä. Unionin puheenjohtaja korosti lehdistölle liittonsa tehneen ainutkertaisen poikkeuksen. Pääministeri tulkitsi välikohtauksen välttämisen voitokseen, mitä Hufvudstadsbladetissa paheksuttiin syvästi; lehden mielestä valtioneuvosto ei saanut anoa armoa jäänmurtajien työntekijöiltä, jotka vaaransivat pienen ryhmänsä etuja ajaessaan koko kansakunnan hyvinvoinnin, vaan hallituksen tuli lopettaa moinen itsekkyys valtalain tarjoamin keinoin. Lehden kantaan yhtyi J.K. Paasikivi, jonka mielestä oli ”hirmuinen” seikka, että ammattiliitto kykeni asettumaan valtioneuvoston asemaan. ”Maassa ei ole mitään hallitusta, niin voi sanoa”, tuskaili tasavallan presidentti.
Mauno Pekkalan hallitus horjuikin pahasti, mutta pääministeri lupasi kutsua ministeristönsä koolle heti pääsiäisen jälkeen sorvaamaan Unionille kelpaavaa ratkaisua. Niilo Wälläri tapasi 9. huhtikuuta 1947 eduskuntatalossa valtioneuvoston jäsenistä Uuno Takin ja Yrjö Leinon. Ministerit kertoivat hallituksen joutuneen kriittiseen asemaan ja ”pyysivät hartaasti” Unionia suostumaan sellaiseen järjestelyyn, että liiton vaatimuksista toteutetaan heti vain palkkojen korottaminen ja työajan lyhentäminen kahdeksantuntiseksi jäänmurtajissa. Muut lakkolaisten tavoittelemat uudistukset tuli maalaisliiton jyrkän vastarinnan vuoksi lykätä tuonnemmaksi, mutta vasemmiston ministeriryhmät lupasivat toteuttaa ne mahdollisimman pian. Kun sisäministeri Leino erikseen vakuutti oman puolueensa Skdl:n ponnistelevan merimiesten hyväksi, Unionin hallitus päätti lopettaa lakon mutta edellytti työajan lyhentämisen tulevan ainakin valtion muiden alusten osalta käsittelyyn jo seuraavalla viikolla. Merimiesliitto ilmoitti työnseisauksestaan Sak:lle vasta ensimmäisenä lakkopäivänä, ja keskusjärjestön työvaliokunta tyytyi vain toteamaan tapahtuneen. Porvarillisissa lehdissä jäänmurtajalakko jäi lopulta vähälle huomiolle. Kauppalehti kuitenkin käsitteli työtaistelun päättymistä pääkirjoituksessaan, jossa todettiin Pekkalan hallituksen yrittävän selvitä vaikeuksistaan antamalla kaikessa peräksi ammattiliitoille. Unioni puolestaan kuulutti tukevansa hallitusta, ”jossa työväellä on enemmistö ja joka noudattaa kansanvaltaista ja työläisystävällistä politiikkaa” sekä varoitti saattavansa ryhtyä järjestöllisiin toimenpiteisiin, jos maan hallitusta yritettäisiin muuttaa oikeistolaisemmaksi tai estää kehitystä työtätekevien kansankerrosten etujen mukaiseen suuntaan.
Unioni halusi tietenkin Pekkalan hallituksen jatkavan tehtävässään, koska Takin ja Leinon antamat poliittiset lupaukset eivät mitenkään sitoneet heidän seuraajiaan.
Maalaisliitto veti Unionin uhkauksesta piittaamatta edustajansa hallituksesta, joka jätti eronpyyntönsä 11. huhtikuuta 1947. Toimitusministeristöksi muuttumisestaan huolimatta valtioneuvosto piti kiinni merimiehille luvatusta ja lyhensi varsinaisen työajan rannikko- ja sisävesiliikenteen aluksissa päälliköitä lukuun ottamatta kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa ja 56 tuntiin viikossa. Unionin hallitus oli sanonut tammikuun 1947 lopussa irti lähiliikenteen vanhan työehtosopimuksen sekä kutsunut joukon alan työntekijöiden edustajia ja heitä palvelevat liiton asiamiehet suunnittelukokoukseen. Helmikuusta lähtien oli käyty Rannikon ja sisävesistöjen laivaliikenteen työnantajaliiton eli Rasilan kanssa tahmeita neuvotteluja, joita vauhdittaakseen Unioni oli uhannut huhtikuussa lakolla. Kun valtioneuvosto huolehti työajan lyhentämisestä, työmarkkinajärjestöt saattoivat keskittyä riitelemään palkoista. Sopu syntyi toukokuussa, jolloin vahvistettuja palkkataulukkoja sovellettiin takautuvasti purjehduskauden alusta lähtien. Alan korkeinta palkkaa sai rannikolla purjehtivan yli 200 matkustajaa ottavan aluksen kippari. Sisävesialuksen työntekijä ansaitsi kustakin tehtävästä kymmenen prosenttia vähemmän kuin rannikkopurjehtija. Pienin taulukkopalkka koski niitä sisävesien proomumiehiä, jotka osallistuivat eri korvausta vastaan sekä lastaukseen että lossaamiseen. Uuden hallituksen kokoamisessa oli sillä välin epäonnistuttu, ja Pekkalan ministeristö palasi paikalleen 20. toukokuuta.
Työehtosopimus merenkulkuhallituksen ja Unionin välillä valmistui vasta kesäkuussa 1947. Tariffit määritettiin jäänmurtajien miehistöjen palkkojen perusteella siten, että muissa merenkulkuhallituksen aluksissa palveleville maksettiin samasta työstä 15 prosenttia vähemmän. Jo seuraavassa kuussa lakkoiltiin valtion laivoissa jälleen. Vuorossa olivat nyt merenmittaus- ja tarkastuslaivat, joiden miehistöt pysyivät aluksissaan mutta suostuivat tekemään vain kaluston ja miehistön ylläpidon kannalta välttämättömät työt. Unioni otti käyttöön tällaiset aseet, koska palkkajaosto vaati soveltamaan valtion laivojen emäntiin sisävesiliikenteen tariffia, siis alentamaan heille jo luvattuja tuloja. Riita pitkittyi ja kärjistyi elokuun lopussa, kun merenkulkuhallitus ilmoitti keskeyttävänsä palkanmaksun lakkoilijoille. Vastaukseksi Unioni käski jäseniensä poistua valtion laivoista, jolloin kauppamerenkulku uhkasi katketa, koska majakkalaivojen toiminta estyi. Kiista sovittiin 17. syyskuuta, kun merenkulkuhallitus luopui enimmältään emäntien ansioiden alentamisesta. ”Näin oli Unioni taas voittanut yhden pienistä taisteluistaan”, riemuittiin sittemmin Unionin vuosikertomuksessa syystäkin, sillä liiton ohjeita noudattaneet lakkolaiset voivat jäädä merenkulkuhallituksen palvelukseen ja saivat osittaisen työtaistelun ajalta jälkikäteen täyden palkan.
Hintojen jatkuvan kohoamisen havainnut Unioni jätti heinäkuun 1947 lopussa myös Rasilalle kehotuksen tarkistaa palkkoja. Elokuussa käydyissä neuvotteluissa kiisteltiin eritoten siitä, mitä toukokuussa oli sovittu pöytäkirjan ulkopuolella siltä varalta, että valtioneuvosto määrää yleisen palkankorotuksen. Unioni oli mielestään myöntynyt pidättymään siinä tapauksessa palkankorotusvaatimuksista kesäkuun 1947 loppuun, kun taas Rasilan mukaan liitto oli suostunut siihen, ettei mainittuun ajankohtaan mennessä annettuja yleiskorotuksia sovelleta lähivesipurjehduksessa. Kiistaan toi ratkaisun vasta maan hallituksen lokakuussa 1947 toteuttama yleiskorotus. Unioni saattoi kuitenkin kirjata voitokseen, että Rasila suostui maksamaan työaikarajoituksen ulkopuolelle jääneille lähiliikennelaivojen kippareille ylimääräistä hyvitystä, jotta ylityökorvauksia saava muu henkilöstö ei ansainnut esimiestään paremmin.
Timo Soukola
