Suomen merimiesunionilla ei juuri ollut keinoja huolehtia niistä jäsenistään, jotka joutuivat toisen maailmansodan aikana jonkin Suomea vihollisenaan pitävän valtion eristämiksi eli internoimiksi. Merimies-lehdessä julkaistiin kesästä 1942 lähtien omaisia varten kansainvälisen Punaisen Ristin välityksellä saatuja luetteloita ulkomailla vapautensa menettäneistä suomalaismerimiehistä. Tietojen kattavuudesta ei kuitenkaan ole varmuutta, joten toistaiseksi lienee viisainta hyväksyä internoitujen vähimmäismääräksi aiheesta aikanaan kirjaa valmistelleen Pekka Kinnarin laskema 1100. Britannia julisti Suomelle sodan 6. joulukuuta 1941, mikä merkitsi kaikille brittiläisen imperiumin vesillä tavoitetuille suomalaisille merenkulkijoille vapaudenriistoa. Valtakunnan ydinalueilla pidätettyjä suomalaispurjehtijoita alettiin pian keskittää Mansaareen perustettuihin eristysleireihin, jonne heitä suljettiin nelisensataa. Lisäksi brittiviranomaiset pakottivat Kanadassa, Oseaniassa, Gibraltarissa, Palestiinassa, Afrikassa, Intiassa ja Länsi-Intiassa maihin kaikkiaan parisataa suomalaista.
Unioni huolestui internoinnin vuoksi elättäjänsä menettäneiden merimiesperheiden toimeentulosta ja vaati kahden muun merenkulkijajärjestön tukemana jo joulukuussa 1941 sosiaaliministeriötä tulemaan apuun. Viranomaisten kanssa päästiin nopeasti yksimielisyyteen siitä, että internoitujen omaisia tuli avustaa samoin perustein kuin reserviläistenkin. Britit ryhtyivät vuoden 1942 syksyllä siirtämään Manin internoituja vapaaseen työhön. Kaikille niille, jotka tunnustautuivat liittoutuneiden kannattajiksi, tarjottiin tehdas- tai maataloustyötä ja luotettavimmiksi arvioituja otettiin laivapalvelukseen. Tilaisuutta hyödynsivät myös monet suomalaiset, vaikka he silloin antautuivatkin vihollismaan palvelukseen. Palkkarahojen lähettäminen perheelle kotimaahan ei onnistunut maailmansodan rintamalinjan yli. Unioni oli tiedostanut ongelman jo aikaisemmin ja kehottanut Suomen ulkoministeriötä etsimään keinoja sen ohittamiseen. Liitto pyysi tukea myös kuljetusalan ammattiliittojen kansainväliseltä federaatiolta ITF:ltä, jonka edustaja lupasikin kääntyä asiassa brittiviranomaisten puoleen. Suunnitelma federaation ja Ruotsin kuljetustyöväen liiton tilien kautta kulkevista suorituksista ei silti näytä toteutuneen. Unionin ei onnistunut toimittaa aineellista apua internoiduille jäsenilleen, ja henkinenkin tuki lienee jäänyt satunnaisten kirjalähetysten varaan.
Palkkatyöhön hakeutumista ei sallittu kaikille Britannian ulkoalueilla internoiduille. Lokakuussa 1943 Unioni sai tietää Ruotsin Melbournen-konsulaatin välityksellä, että joukko suomalaisia merenkulkijoita oli suljettu Murchisonin sotavankileiriin saksalaisten joukkoon. Suomalaiset olivat turhaan vaatineet uutta sijoitusta, ja tyrmistynyt Niilo Wälläri pyysi ITF:n apua onnettoman järjestelyn oikaisemiseksi. Federaatio neuvoikin australialaisviranomaisia asiassa siltä osin suotuisin tuloksin, että ensin Murchisonin suomalaiset siirrettiin toiseen leiriin italialaisten naapureiksi ja sitten ryhdyttiin valmistelemaan heidän laskemistaan työmarkkinoille.
Myös Yhdysvallat katsoi Saksan liittolaismaan kansalaiset liian epäluotettaviksi laivapalvelukseen ja määräsi satamissaan tavatut suomalaismerenkulkijat jäämään maihin. Menettely vaihteli suuresti eri osavaltioissa, ja eräät suomalaiset aloittivat Amerikan-pakkosiirtolaisuutensa tutkintovankeudessa. Ennen pitkää kaikki kuitenkin etsiytyivät kuuman sotatalouden palvelukseen. Toimeliaimmat ryhtyivät yrittäjiksi: New Yorkiin perustettiin ahvenanmaalaisten merikapteenien voimin kolmekin purjehdustarvikkeita valmistavaa verstasta. Suomalaisinternoiduista pääsivät ensimmäisinä takaisin kotimaan kamaralle Mansaaressa pysyneet, joiden Ruotsin kautta matkustanut pääryhmä saapui Turkuun 10. syyskuuta 1944. Vastaanottajien joukossa nähtiin myös Unionin puheenjohtaja. Aivan viimeisinä saivat Suomeen palaamisen onnen kokea Intiassa internoinut. Kolmisenkymmentä suomalaista merimiestä kuljetettiin Himalajan juurelle Dehra Dunin kaupunkiin, jonne perustettuun leiriin suljettiin runsaat 2000 akselimaiden kansalaista, niin sotilaita kuin siviilejä. Intian brittihallinnon monista sodanjälkeisiltä huolista suomalaismerimiesten kotiuttaminen tuli selvitysvuoroon vasta syksyllä 1946.
Akselivalloista ensimmäisenä suomalaisten merenkulkijoiden vapauteen kajosi sotansa joulukuussa 1941 länsivaltoja vastaan ulottanut Japani, jonka takavarikoimien kauppalaivojen miehistöihin kuuluneet suomalaiset joutuivat viettämään vuosikausia Shanghaissa. Internoidut, joiden joukossa oli enimmillään 65 suomalaista merimiestä, saivat elää kaupungin entisellä kansainvälisellä alueella jokseenkin rauhassa mutta joutuivat huolehtimaan toimeentulostaan omin avuin. Vallan toisenlainen koettelemus odotti niitä suomalaisia merenkulkijoita, jotka oleskelivat Saksan hallitsemilla alueilla syyskuussa 1944, kun Suomi solmi välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Saksalaiset valtasivat kaikki kotivesillään ja Norjan rannikolla tavoittamansa suomalaisalukset ja määräsivät niiden väen valitsemaan joko kolmannen valtakunnan palvelukseen ryhtymisen tai sotavankeuden. Tässä vaiheessa tiettävästi kukaan suomalaisista ei vaihtanut lippua. Norjan satamiin pysäytettyjen suomalaisalusten henkilökuntaan kuuluneista eräät onnistuivat pakenemaan ja pääsemään uskaliaan tunturivaelluksen jälkeen Ruotsiin. Vielä kymmenkunnan onnistui karata Oslon lähellä sijainneelta kokoamisleiriltä, josta muut 118 kuljetettiin joulukuussa 1945 Saksaan keskitysleireihin. Sellaisiin oli jo aiemmin teljetty ne kolmattasataa suomalaista merenkulkijaa, jotka oli pidätetty Saksan satamissa.
Natsien piikkilankahelvetissä ei säästetty herrojakaan, se osoitettiin Oderin varrelle Pölitzin leiriin suljetuille suomalaisille merenkulkijoille heti alkuunsa, kun joukon puhemieheksi ryhtynyt ahvenanmaalainen merikapteeni piestiin raa’asti. Entisille aseveljille ei tunnustettu mitään oikeuksia vaan he saivat raataa leirin muiden asukkaiden tavoin tauottomia 12-tuntisia työpäiviä läheisissä teollisuuslaitoksissa. Ravinto oli aivan riittämätöntä ja asunnot kurjia. Naiset majoitettiin omiin parakkeihinsa, mutta heitäkään ei mikään suojannut vartijoiden ja luottovankien toistuvilta mielivaltaisilta pahoinpitelyiltä. Samantapaista kohtelua suomalaiset saivat Kielin lähellä sijainneessa Brauner Bergin leirissä ja eritoten sieltä Ruhrin alueelle lähetetyssä työmuodostelmassa, kun taas heidän itäpreussilaiseen Stutthofin leiriin suljetut maanmiehensä välttyivät orjatyöstä mutta joutuivat tietysti kokemaan nälkää, vilua ja tauteja. Länsiliittoutuneiden ilmavoimat pommittivat Pölitzin tehtaita ja leiriä helmikuussa 1945, jolloin ainakin kahdeksan suomalaisvankia sai surmansa. Tauteihin ja pahoinpitelyihin menehtyneiden tarkka määrä on jäänyt tuntemattomaksi, mutta vähintään 20 suomalaismerimiehen arvioidaan kuolleen saksalaisten käsissä.
Kolmannen valtakunnan loppukaaoksessa Stutthofin suomalaiset evakuoitiin onnekseen lännemmäksi, ja he pääsivät Brauner Bergin vankien tavoin toukokuun 1945 alussa brittijoukkojen turvaan. Pölitzistä selviytyneet suomalaiset merimiehet taas joutuivat oman onnensa nojaan valtavan pakolaislauman keskelle. Ruoka täytyi kerjätä tai varastaa. Monet yrittivät kulkea pienissä ryhmissä Tanskaan mutteivät ehtineet pitkällekään, kun Stalinin joukot tulivat. Saksan entiset aseveljet eivät saaneet juuri myötätuntoa kostonhimoisilta neuvostosotilailta, joita natsien vankeina viruneet suomalaiset kuitenkin tiesivät saavansa viime kädessä kiittää henkensä pelastamisesta. Brittien vapauttamia suomalaismerimiehiä alkoi palata Ruotsin kautta kotimaahansa jo toukokuun 1945 lopulla. Neuvostoarmeijan vapauttamien kotimatka sen sijaan viivästyi ja mutkistui, sillä taival kulki Stalinin hallintokoneiston ehdoin Puolan, Ukrainan ja Venäjän kautta. Viimein lokakuussa 1945 enin osa joukosta pääsi siirtymään Suomen uuden itärajan länsipuolelle. Alkukesästä 1945 lähtien ulkomailta palanneet suomalaiset joutuivat ensin tarkkailtavaksi leiriin, jonka valtiollinen poliisi järjesti Hankoon kulkutautien ja natsien kätyrien pysäyttämiseksi.
Unioni teki sodan jälkeen yksinään ja yhdessä muiden merenkulkijajärjestöjen kanssa valtioneuvostolle aloitteita korvauksien maksamisesta niin liittoutuneiden kuin akselivaltojenkin internoimille suomalaisille merimiehille. Ponnistelut johtivat lopulta osittaiseen tulokseen, kun valtion vuoden 1957 talousarvioon otettiin 45 miljoonan markan määräraha, josta tuli suorittaa sodan aikana internoiduille merenkulkijoille hyvitystä omaisuuden ja ansiotulojen menetyksestä. Niilo Wälläri edusti Unionia kolmimiehisessä komiteassa, joka käsitteli määräaikana jätetyt 792 hakemusta ja totesi 510 niistä perustelluksi.
Kaikki saksalaisten vangitsemat suomalaiset merenkulkijat eivät kestäneet keskitysleirin painetta vaan Stutthofin vangeista suostui seitsemän päällystöön kuuluvaa, yksi dunkki ja yksi keittäjä Gestapon palvelukseen. Joukko pääsi hotellimajoitukseen muttei ehtinyt ennen sodan loppumista tehdä mitään uuden työnantajansa hyväksi. Tapaus tuli pian sekä Suomen viranomaisten että Unionin tietoon, ja kahdeksan kotimaassa tavoitettua ryhmän jäsentä pantiin lokakuussa 1945 syytteeseen maanpetoksesta. Unionin hallitus päätti jo ennen oikeuskäsittelyä, etteivät liiton jäsenet saaneet purjehtia Gestapoa palvelleiden merenkulkijoiden kanssa. Liitto ilmoitti laivanvarustajille pysäyttävänsä ilman muuta jokaisen aluksen, johon otettiin palvelukseen natsien kanssa veljeilleitä. Syytetyt säästyivät kuitenkin rangaistuksilta, koska korkein oikeus katsoi heidän toimineen pakon edessä. ”Merimiehet eivät voi työskennellä samassa laivassa natsiagenttien ja maanpetturien kanssa”, ilmoitti Unioni tästä huolimatta ja piti boikottinsa voimassa.
Gestapo-yhteyksiensä vuoksi mereltä häädetyistä kolme haastoi Unionin ja Merimies-lehden päätoimittajan oikeuteen herjauksesta. Helsingin raastuvanoikeus hylkäsi liittoon kohdistuneen kanteen, kun taas Hämeenlinnan vastaava tuomioistuin totesi kesäkuussa 1948 Niilo Wällärin syylliseksi ja antoi hänelle neljän kuukauden vankeusrangaistuksen. Viikkoa myöhemmin pidetty Unionin edustajakokous hyväksyi julkilausuman, jossa Wällärin rangaistus tulkittiin hyökkäykseksi Suomen järjestäytyneitä merimiehiä vastaan. Edustajakokous velvoitti Unionin hallituksen julistamaan yleisen merimieslakon, jollei väärämielistä tuomiota purettu. Porvarillinen lehdistö puolestaan paheksui äänekkäästi Unionin yritystä painostaa oikeuslaitosta, jonka koskemattomuuden puolustajille kansalaisia kehotettiin antamaan äänensä lähestyvissä eduskuntavaaleissa. Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi merkitsi syvästi huolestuneena päiväkirjaansa tapauksen, joka hänen mielestään osoitti ”tavatonta yhteiskunnan rappeutumista”. Presidentti ei puuttunut asiaan julkisesti vaikka katsoikin Suomen kansan sortuvan ja häviävän, jollei se oppinut taas kunnioittamaan lakeja. Unionin tuomitsijoihin yhtyi myös Suomen Sosialidemokraatti, jossa selitettiin oikeuslaitoksen uhkailun kumpuavan Niilo Wällärin syndikalistisesta aatemaailmasta. Kansandemokraattien lehdet sen sijaan tervehtivät toverillisesti merimiehiä, jotka uskalsivat vastustaa Hämeenlinnan luokkatuomiota.
Tapaus eteni aina korkeimpaan oikeuteen, joka vahvisti lokakuussa 1950 Wällärin syyllisyyden mutta lievensi hänen rangaistuksensa sadaksi päiväsakoksi. Unioni toteutti uhkauksensa työnseisauksesta mutta järjesti rangaistuksen ratkaisevan lieventymisen vuoksi vain kahden tunnin mittaisen mielenosoituslakon 2. helmikuuta 1951. Vuosikymmentä myöhemmin Unioni sai tietoonsa, että yksi Gestapoa palvelleista merenkulkijoista oli otettu konemestariksi moottorilaiva Outokumpuun. Unionin vaatimuksesta varustamo erotti miehen, joka vei asian uuteen tuomioistuinkäsittelyyn. Lukuisten istuntojen jälkeen Helsingin raastuvanoikeus antoi joulukuussa 1961 päätöksen, joka vastasi ensimmäisten Gestapo-juttujen tulosta: liittoon kohdistuneet syytteet pakotuksesta ja kiristyksestä kaatuivat mutta Wällärin maksettavaksi määrättiin uusia sakkoja, koska Merimiehessä oli jälleen loukattu kantajan kunniaa. Vuosien saatossa Unionille suopeaksi kääntynyt Suomen Sosialidemokraatti muistutti liiton saaneen periaatteellisen voiton. Muu suomalaislehdistö taas oli tässä vaiheessa jo pitkälti kadottanut kiinnostuksensa juttuun ja kiinnitti paljon enemmän huomiota natsirikollinen Adolf Eichmannille samana päivänä Jerusalemissa luettuun kuolemantuomioon. Ehkäpä Niilo Wällärikin hyväksyi tapahtumien asettamisen tällaiseen tärkeysjärjestykseen. Helsingin hovioikeus jätti maaliskuussa 1964 alioikeuden päätöksen olennaisilta osin voimaan.
Timo Soukola
