Suomen merimiesten ammatillinen järjestäytyminen jäi monesti yritykseksi …
Kunnia laivatyöntekijöiden varhaisimman suomalaisen ammattiyhdistyksen perustamisesta näyttää kuuluvan tamperelaisille: punaisen julistuksen kaupungissa syntyi laivurien ja lotjamiesten ammattiosasto joulukuussa 1905. Ensimmäinen yritys lienee kuitenkin epäonnistunut, sillä jo seuraavana keväänä Tampereelle perustettiin uusi laiva- ja lotjamiesten yhdistys, joka jatkoi itsenäistä toimintaansa sisällissotaan saakka. Yhdistys otti jäsenikseen miehistön lisäksi myös päällystöä. Tampereen seudun laivamiesten pitkäaikainen johtohahmo Hemming Kankaanpää kuului jälkimmäiseen ammattiryhmään: hän työskenteli kesäisin Neptun-laivan koneenkäyttäjänä ja talvisin metsätyönjohtajana.
Turun työväenyhdistyksen alaisuuteen syntyi helmikuussa 1906 pelkästään lämmittäjille tarkoitettu ammattiosasto. Kuukautta myöhemmin myös Helsingin työväenyhdistyksen yhteyteen perustettiin lämmittäjien ammattiosasto, joka asetti tärkeimmäksi tavoitteekseen merillä työskentelevien lämmittäjien aseman kohentamisen. Laivalämmittäjien parissa harjoitettu valistus ei tuottanut toivottuja tuloksia, minkä vuoksi osasto liittyi vuoden 1909 lopussa Suomen metallityöntekijäin liittoon. Viipurissa ja Jyväskylässä työväenyhdistysten kylkiäisiksi perustettiin myös kansimiehille tarkoitetut laivamiesosastot, mutta nekin kuihtuivat pian pois.
Turussa toukokuun 1906 lopussa kokoontuneen merimiesjoukon keskuudessa katsomus "ammatillisen yhteenliittymisen välttämättömyydestä" oli niin vankka, että tilaisuuteen saapuneiden vähälukuisuudesta huolimatta päätettiin perustaa ammattiosasto, "josta toivottiin vähän kerrassaan sukeutuvan koko maata käsittävä merimies liitto". Uuden järjestön suunniteltiin ryhtyvän kuljetustyöläisten kansainvälisen järjestön International Transportworkers Federationin eli ITF:n jäseneksi. Hankkeesta tuli pian kansimiesten ja lämmittäjien yhteinen, mutta seuraavaksi syksyksi suunniteltu merimiesliiton perustava edustajakokous jäi kuitenkin pitämättä. Kesällä 1906 näet rikkurivärväys menestyi suomalaisten merimiesten keskuudessa paremmin kuin ammattiyhdistysagitaatio. Rikkuruus Hampurin merimiesten lakon aikana teki alan suomalaisista työntekijöistä syrjittyjä ulkomaisissa satamissa, mikä antoi uuden kouriintuntuvan perusteen järjestäytymiseen: boikotista päästäkseen suomalaisten merimiesten oli viisainta nopeasti perustaa oma ammattiliittonsa. Kansimiehet ja lämmittäjät pitivät Turussa talvella ja keväällä 1907 yhteisiä kokouksia ja laativat yhteisen ehdotuksen palkkatariffiksi. Merimiesliiton toukokuussa 1907 alkanut toiminta jäi kuitenkin paikalliseksi ja lyhytaikaiseksi.
Helsinkiin syntyi huhtikuussa 1909 uusi merimiesjärjestö, joka kutsui itseään Suomen merimiesliitoksi. Valtakunnallinen järjestäytyminen ei taaskaan edennyt, sillä merimiesliitto ei saanut osastoja pääkaupungin ulkopuolelta. Järjestö lamaantui parissa vuodessa kokonaan, mikä ei ollutkaan ihme, sillä liiton toimihenkilöt syyllistyivät taloudellisiin väärinkäytöksiin. Tällaista oli tapahtunut aikaisemminkin. Muuan veljespari värväsi Helsingin Hakaniemessä toimineessa ravitsemusliikkeessä vuonna 1907 jäseniä hoitamaansa merimiesliittoon. Paikka suljettiin sittemmin taloussotkujen vuoksi, ja samalla katosivat näköpiiristä tekaistun liiton puuhamiehet jäsenmaksurahat mukanaan.
Helmikuussa 1908 perustettu Rauman merimiesyhdistys näyttää olleen pelkästään yhdessäolojärjestö. Kolmen vuoden ajan toiminut yhdistys järjesti maissa oleskeleville raumalaisille merimiehille huviretkiä sekä arvokashenkisiä tanssiaisia, joiden kunniavieraaksi kutsuttiin usein kaupungin pormestari. Huvitilaisuuksista saatiin vaatimattomat tulot, eikä yhdistyksellä ollut varoja juuri muuhun jäsentensä tukemiseen kuin paikallislehtien tilaamiseen ja merimiesten vaimojen ompeluseuran avustamiseen. Rauman merimiesyhdistys esitti vain harvoin vaatimuksia merimiesten työolojen parantamisesta.
Ensimmäisten eduskuntavaalien lähestyessä ruotsinkielisen työväenliikkeen puhuja Anders Käcklund teki vuoden 1907 alussa agitaatiomatkan Ahvenanmaalle. Sosialismin saarnaaminen herätti Maarianhaminassa niin vallasväen kuin suuren yleisönkin huomiota: ruotsalaisen kansanpuolueen pääehdokas toimittaja Julius Sundblom haastoi Käcklundin julkiseen väittelyyn, jota kuulemaan saapui niin runsaasti väkeä, että tilaisuus jouduttiin välittömästi siirtämään väljempiin tiloihin. Kumpikin osapuoli väitti voittaneensa väittelyn ylivoimaisesti. Sosiaalidemokraatit saivat Ahvenanmaan kunnissa lopulta hyvin niukasti ääniä, ja Käcklundin perustama Maarianhaminan merimiesyhdistys lamaantui nopeasti.
Keväällä 1908 käynnistyi omaperäinen hanke laivatyöntekijöiden ammatilliseksi järjestämiseksi, kun Lappeenrannassa ilmestyi Merimies-nimisen lehden ensimmäinen näytenumero. Merimiesten järjestämisen erityiseksi haitaksi oli havaittu valistustyön hankaluus. Lehteä julkaiseva osuuskunta pyrki ratkaisemaan ongelman korvaamalla henkilökohtaisen agitaation kirjallisella ja samalla rakentamaan julkaisun lukijakunnasta laivatyöntekijöiden ammattiliiton. Merimiehen laskujen mukaan alalla työskenteli tuolloin noin 15 000 henkeä, joista useimmilla ei ollut "muuta jäsenkirjaa kuin laiva- tai lotjayhtiön orjakontrahti". Tavoitteiksi asetettiin loputtoman pitkän työpäivän lyhentäminen, palkkojen korottaminen ja kohtelun parantaminen. Sosiaalidemokratian nimiin vannoneen lehden varsinainen puuhamies oli saman vuoden alussa erotettu taloussotkujensa vuoksi Suomen satama- ja vesiliikennetyöntekijäin liiton sihteerin tehtävästä. Merimiehen julkaiseminen jouduttiin lopettamaan jo toisen näytenumeron jälkeen, koska levikkiä ei saatu riittävän laajaksi.
Suomen satama- ja vesiliikennetyöntekijäin liitto ryhtyi talvella 1912 agitoimaan merimiehiä mukaan toimintaansa. Kevään kuluessa liiton toimitsijat jakoivat valistusta useissa satamakaupungeissa, mutta vain Helsinkiin ja Turkuun perustettiin kansimiehille ja lämmittäjille tarkoitettu satamatyöntekijäin liiton osasto. Saman vuoden syksyllä perustettiin koko kuljetusalalla toimiva Suomen kuljetustyöntekijäin liitto. Perustavassa kokouksessa oli edustettuna 25 osastoa, joista vain yksi toimi nimenomaan merimiesten järjestämiseksi. Turun merimiesten ja lämmittäjäin ammattiosaston valtuutettu Kustaa Oksanen ehdotti kotikaupunkiaan uuden liiton keskuspaikaksi, "koska siellä on laivaliike läpi vuoden". Merimiesten ammatillisen järjestämisen erityisongelmat oli jo tiedostettu, sillä merimiehille annettiin mahdollisuus ryhtyä liiton jäseniksi osastoihin kuulumattomina yksilöinä. Merimies sai halutessaan suorittaa jäsenmaksunsa suoraan liittotoimikunnalle, joka ryhtyi pitämään erillistä luetteloa liiton merimiesjänistä. Pitkien merimatkojen ajaksi voitiin sopia jäsenmaksulykkäyksistä.
Suoran jäsenyyden mahdollisuudesta ja joustavasta jäsenmaksukäytännöstä huolimatta merimiehiä ei saatu järjestäytymään kuljetustyöntekijäin liittoon. Niin Helsingin kuin Turunkin merimies- ja lämmittäjäosasto lopetti toimintansa "merimiesten välinpitämättömyyden johdosta". Jonkinlaiseksi korvikkeeksi saatiin syksyllä 1913 pääkaupunkiin asiamies, kun muuan purjeneulojaksi rantautunut entinen merimies tarjoutui provisiopalkkiota vastaan kantamaan kuljetustyöntekijäin liitolle jäsenmaksuja merimiehiltä. Yritykset jäsenmaksukannon järjestämisestä samalla tavoin myös Vaasassa ja Turussa jäivät tuloksettomiksi.
… kunnes viimein onnistuttiin
Suomen ammattijärjestö sai runsaasti uusia jäseniä vuonna 1916, jolloin työtä oli sotasuhdanteen vuoksi runsaasti tarjolla mutta vastaavasti myös inflaatio pääsi rajuun vauhtiin. Ammatillinen keskusjärjestö ja sen jäsenliitot päättivät vuoden lopulla järjestää koko maassa tilaisuuksia, joissa tuli valistaa työläisiä järjestäytymisen ja palkkojen korottamisen välttämättömyydestä. Suomen kuljetustyöntekijäin liitto kutsui marraskuussa 1916 merimiehiä ja lämmittäjiä Helsingin työväentalossa järjestettävään kokoukseen, jossa oli tarkoitus lopultakin saattaa järjestäytyminen vakaalle kannalle myös tämän puutteellista luokkatietoisuutta osoittaneen ammattikunnan keskuudessa. Olosuhteet katsottiin nyt aiempaa otollisemmiksi, koska merimiehiä oleskeli sodan vuoksi poikkeuksellisen paljon kotisatamissa ja koska teknisen kehityksen vuoksi myös suomalaisten varustajien oli vastedes palkattava aluksiinsa ennen muuta kokeneita ja ammattitaitoisia merimiehiä.
Aikoinaan itsekin merimiehenä työskennellyt kuljetusliiton sihteeri Valfrid Perttilä perusteli järjestäytymisen välttämättömyyttä muistuttamalla laivaväen työolojen ala-arvoisuudesta. Perttilä piti alustuksensa sekä suomeksi että ruotsiksi, ja siitä pitäen merimiesten ammattiyhdistystoiminnassa on Suomessa pyritty noudattamaan täydellistä kaksikielisyyttä. Perttilä kehotti paikalle saapuneita noin 80 merimiestä pohtimaan, oliko heidän parasta järjestäytyä kuljetusliittoon "vai olisiko joku muu muoto sopivampi". Kokousväki piti järjestöllistä yhteyttä muihin kuljetustyöntekijöihin tarpeellisena ja päätti perustaa Helsinkiin merimiesten ja lämmittäjäin ammattiosaston. Suoritettiin koemerkintä, jossa 48 henkeä ilmoitti halukkuutensa liittyä perustettavaan järjestöön. Valittiin kahdeksanjäseninen väliaikainen toimikunta suunnittelemaan järjestön toimintaa ja laatimaan sille säännöt.
Valmistelu eteni nopeasti, sillä jo joulukuun kolmantena 1916 pidettiin uusi merimieskokous, jossa hyväksyttiin väliaikaisen toimikunnan työsuunnitelma sellaisenaan. Perustettiin Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistys, joka todettiin samalla Suomen kuljetustyöntekijäin liiton osastoksi numero 21. Ammattiosastolle valittiin seitsenhenkinen johtokunta, jonka puheenjohtajaksi nimettiin kirvesmies Karl Nestor Holm. Puheenjohtaja oli saanut ammattiyhdistyskokemusta Britanniassa jo vuosikymmentä aikaisemmin. Perustamiskokouksessa yhdistykseen liittyi 36 merimiestä; vuoden loppuun mennessä jäsenluku kasvoi 54:ään. Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistys selvisi hengistä vuosien 1917 ja 1918 myllerryksistä ja kehittyi monien välivaiheiden kautta Suomen Merimies-Unioniksi.
Timo Soukola
