Punaisen Suomen hallinnossa merenkulkuasioiden hoito osoitettiin aluksi kansanvaltuuskunnan työasiain osaston tehtäväksi. Kuljetusalan ammattiliittojen pitkäaikainen toimitsija Villiam Puttonen tuli jo toisena vallankumouspäivänä osaston palvelukseen meriasiain valvojaksi. Puttosen johtama meriasiain jaosto teki päätöksiä helmikuun alusta alkaen mutta sai vakinaisen henkilöstönsä vasta kuun puolivälissä. Tuolloin jaoston alaisuuteen perustettiin niin kutsuttu laivaväestön jaosto. Työasiain osastoon kuuluvien alajaostojen järjestäminen tuli ammattiliittojen tehtäväksi, joten laivaväestön asioita hoitamaan kutsuttiin kolme merimiestä, Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sekä Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistyksen – Suomen merimiesunionin edeltäjän - johtotehtävissä toimineet K.A. Eskelin, Gunnar Jansson ja K.E. Vikström eli Kaarlo Salokannel.
Maaliskuun 1918 alussa meriasiain jaosto muokattiin meriasiain neuvostoksi, joka sijoitettiin kansanvaltuuskunnan liikenneasiain osastoon. Puttosesta tuli neuvoston puheenjohtaja. Uusi elin otti käyttöönsä kansanvaltuuskunnan lakkauttaman merenkulkuhallituksen tilat Vuorimiehenkatu 1:ssä. Neuvostoon oli määrä perustaa neljä osastoa, mutta niistä ehtivät aloittaa toimintansa vain merenkulkuasiain osasto ja kansliaosasto. Ensin mainitun valvojaksi nimitettiin merimiehiä Suomen kuljetustyöntekijäin liiton toimikunnassa edustanut Vikström-Salokannel, mutta hän joutui punakaartin tiedusteluosaston pidättämäksi jo kolme päivää myöhemmin. Puttosen johtamia elimiä työllisti alusta alkaen ennen muuta kysymys venäläisten maailmansodan aikana takavarikoimien suomalaisalusten palauttamisesta. Venäläisten vastahakoisuuden vuoksi asia eteni kovin hitaasti. Suomen punainen merenkulkuhallinto ehti kuitenkin laatia suunnitelmia pysähdyksiin joutuneen elinkeinoalan kehittämisestä.
Eskelinin ja Janssonin toimenkuva jää epäselväksi. Karl Arthur Eskelin oli palkattu lokakuussa 1917 Suomen kuljetustyöntekijäin liiton järjestäjäksi. Sisällissodan syttymisvaiheessa hän oleskeli Vaasassa mutta onnistui hankkiutumaan vielä Helsinkiin. Helmikuun 1918 puolivälissä työnantaja totesi Eskelinin siirtyneen valtion eli siis punaisen keskushallinnon palvelukseen. Palkkalistojen mukaan Eskelin ja Jansson aloittivat meriasiain jaoston palveluksessa 15. helmikuuta ja saivat meriasiain neuvostolta palkkaa ainakin maaliskuun ensimmäiseltä puoliskolta. Kuljetustyöntekijäin liittotoimikunnalle jäi vähän hämäräksi, mitä Eskelin oikein teki vallankumouskuukausina, mutta miehen onneksi asia jäi tuntemattomaksi myös valkoisille: Eskelin ei joutunut valtiorikosoikeuden tuomittavaksi vaan saattoi jatkaa ammattiyhdistystoimitsijan uraansa jo vuoden 1919 alussa. Jansson, joka oli jo syksyllä 1913 kerännyt Helsingissä oleskelevilta merimiehiltä kuljetusliiton jäsenmaksuja ja kuulunut Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistyksen perustajiin, jäi pääkaupungin valtauksessa valkoisten vangiksi mutta pääsi hetimmiten vapaalle jalalle. Jouduttuaan lokakuussa 1918 valtiorikosoikeuden eteen hän kiisti asiakirjatodisteista huolimatta toimittaneensa mitään meriasiain jaostossa. Hänelle annettiin kolmen vuoden ehdollinen kuritushuonerangaistus. Ammatissaan Jansson eteni sittemmin purjemestariksi.
K.E. Vikström, joka kuului helmikuun puoleenväliin saakka Helsingin punakaartin I rykmentin III pataljoonan III komppaniaan, ei valkoisten kuulusteltavana kertonut mitään ylennyksestään merenkulkuasiain osaston johtoon vaan vain aiemmasta toiminnastaan laivaväestön jaoston jäsenenä. Hän sanoi tehtävänsä olleen venäläisten palauttamien suomalaisalusten miehistöjen rekisteröinti. Punakaartin tiedusteluosasto pidätti maaliskuun puolivälissä Säätytaloa tukikohtanaan pitäneen I rykmentin III pataljoonan johtajiston; Vikström otettiin kiinni 15. maaliskuuta. Murhista epäillyn joukon tuomitseminen jäi lopulta valtiorikosoikeudelle, joka katsoi Vikströmin syyllistyneen murhaan yllyttämiseen ja antoi hänelle kuolemantuomion. Samalla kertaa kuolemaan tuomituista 11 miehestä ei kuitenkaan ketään teloitettu. Oman kertomansa mukaan Vikström osallistui vain sittemmin surmatuiksi tulleiden vankien kuulustelemiseen; muut syytetyt taas sanoivat hänen kohdelleen kuulusteltaviaan erittäin tylysti.
Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistyksen puheenjohtaja K.N. Holm johti sisällissodan ensi viikkoina erästä pääkaupungin punakaartin plutoonaa, joka teki vartiopalvelusta Erottajan ympäristössä. Helmikuun 1918 alussa Holm kutsuttiin kuultavaksi meriasiain jaostoon. Häntä pyydettiin nimeämään joku merikapteeni, joka voitaisiin määrätä asiantuntijaksi suomalaisten laivojen vastaanottokomiteaan. Elimen tuli tarkastaa venäläisten sotavuosina takavarikoimat suomalaisalukset, joita oli tarkoitus ryhtyä nyt palauttamaan. Kun Holm ei osannut ehdottaa ketään kapteenia, hän sai itse ryhtyä kolmimiehisen komitean puheenjohtajaksi. Komitea tarkasti ainakin tusinan verran laivoja, joista yhdestäkään venäläiset eivät kuitenkaan luopuneet lopullisesti. Maaliskuun lopussa vastaanottokomitea nähtävästi hajotettiin, sillä sen jäsenet siirtyivät suoraan meriasiain osaston palvelukseen. Jo neljä viikkoa aiemmin Holm oli varsinaisen tehtävänsä ohessa tehnyt tarkastusmatkan länsirannikolle. Hän osallistui Mäntyluodossa ruotsalaisen apuretkikunnan noutamien yli neljänsadan pakolaisen tarkastamiseen. Muuta epäilyttävää lähtijöiltä ei löytynyt kuin punaista valtaa parjaavia kirjeitä, joista osa oli osoitettu valkoiseen Suomeen.
Ennen siirtymistään punaisen keskusvallan elinten mukana Viipuriin Holm otti vallankumoushallituksen edustajana vastaan venäläisten luovuttaman luotsilaitoksen. Lisäksi hän nosti Työväen Säästöpankista puolet sinne talletetuista Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistyksen rahoista, jotka hän arveli voittajien omivan. Holm jätti rahat vaimonsa haltuun ja pakeni Pietariin. Joulukuussa 1919 Holm jäi kiinni Tornion seudulla ja joutui pian tuomiolle sekä vanhasta valtiopetoksestaan että uuden valmistelusta. Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistys avusti entistä puheenjohtajaansa palkkaamalla hänelle oikeusavustajan. Uusi puheenjohtaja Karl Ahonen kävi tapaamassa edeltäjäänsä Katajanokan vankilassa. Osaston muista jäsenistä oli tässä vaiheessa punavankeudessa enää Vikström, joka vapautui vasta marraskuussa 1924. Tampereen laiva- ja lotjamiesten yhdistyksen kantaviin voimiin kuulunut Hemming Kankaanpää puolestaan toimi näkyvässä tehtävässä Ylöjärven punaisessa kunnallishallinnossa.
Punaisen Suomen hallinnossa merimiehistä kohosi korkeimmalle Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistyksen perustajiin kuulunut ja myös Viipurin laivamiesten ammattiosaston toimintaan osallistunut Matti Hjelmman, joka nimitettiin huhtikuun 1918 alussa Suomen tasavallan punaisen laivaston ylipäälliköksi. Samalla perustetun meriesikunnan yhteisliikennepäälliköksi valittiin Toivo Nyberg, joka Hjelmmanin myöhemmän todistuksen mukaan kutsuttiin tehtävään edustamaan Helsingin merimies- ja lämmittäjäyhdistystä. Vallankumousyrityksen ajalta ei valitettavasti ole säilynyt yhdistyksen omaa kokousaineistoa, mutta johtokunnan tiedetään jo 11. maaliskuuta asettuneen kannattamaan meriasiain neuvoston näkemystä, että oli tarpeen perustaa punakaartiin merimiesten komppania suojelemaan venäläisiltä palautuvia aluksia vastavallankumouksellisilta. Komppanialle oli samalla valittu päälliköksi Julius Helin, jonka järjestämistyö oli kuitenkin kesken vielä huhtikuun ensimmäisellä viikolla. Punaisen laivaston organisointi ei sekään ehtinyt käynnistyä, ennen kuin punaisten johto pakeni Viipuriin. Siellä Hjelmman sai ylivoimaisen tehtävän ottaa komentoonsa kaikki punaisten hallussa olevat alukset ja panna ne kuntoon ”sotilaallisia tarkoituksia varten”. Hjelmman pakeni Venäjälle mutta palasi jo kolmen vuoden kuluttua Suomeen. Järjestäytyneiden merimiesten kustantamasta oikeusavusta huolimatta Hjelmman sai valtiopetoksesta kuuden vuoden kuritushuonerangaistuksen. Vapauduttuaan Hjelmman valittiin muutamana vuonna Suomen merimiesten ja lämmittäjäin unionin hallitukseen ja toimi liiton asiamiehenä Helsingissä.
Punaisten meriesikunnan sota-asiainpäälliköksi nimitetty K.V. Hotakainen sai Tammisaaren pakkotyölaitoksesta päästyään niin ikään kutsun merimiesten etujärjestön hallitukseen, vaikka hänen merillä olostaan oli silloin ehtinyt kulua jo melkoinen aika. Hotakainen, joka oli ennen sisällissotaa työskennellyt ainakin vuosikymmenen ajan telakkakirvesmiehenä, selitti valtiorikosylioikeudelle joutuneensa lyhyen punakaartilaispalveluksen jälkeen Helsingin miliisilaitoksen tulkiksi
"koska vanhana merimiehenä puhun kuutta kieltä, millainen kielitaito työläisten keskuudessa on harvinainen. Kieli- ja purjehdustaitoni perusteella valittiin minut myöskin meriesikunnan päälliköksi."
Hotakainen sai elinkautisen kuritushuonerangaistuksensa kuitenkin lähinnä siksi, että hänet katsottiin todisteiden hataruudesta huolimatta osalliseksi erääseen murhaan.
Timo Soukola
