Ensimmäinen Suomen merimiesunionin edustajakokous, johon Niilo Wälläri ei osallistunut, alkoi Helsingin työväentalon A-salissa 22. heinäkuuta 1968. Kokouksen erotti aiemmista myös osanottajien lukuisuus, sillä jäsenistö oli valinnut 50 edustajaa käyttämään korkeinta päätösvaltaa. Vieraita oli kutsuttu ja saapunut runsaasti niin kotimaasta kuin ulkomailtakin, joten ensimmäinen istuntopäivä vierähti lähes loppuun tervehdyspuheita kuunneltaessa. Valtioneuvoston terveiset järjestäytyneille merimiehille toi pääministeri Mauno Koivisto, joka valitti ammattiyhdistysliikkeen hajanaisuuden haittaavan pahoin maan talouden vakauttamista. Vasta muutaman kuukauden ajan pääministerin salkkua kantanut Koivisto tuskin vitsaili kertoessaan henkilökohtaisesti iloitsevansa siitä,ettei tämä hallitus vielä tähän mennessä ole joutunut pahemmin erimielisyyksiin Merimies-Unionin kanssa.
Valtiovalta ylipäänsä osallistui tilaisuuteen vilkkaasti, sillä paikalla nähtiin lisäksi kuuden keskusviraston edustajat. ITF:n kannustuksen välitti britti Charles Blyth, joka yleni viikkoa myöhemmin alkaneessa kongressissa federaation pääsihteeriksi. Edustajia saapui kahdeksasta muustakin ulkomaisesta veljesjärjestöstä. Ensi kertaa sitten vuoden 1951 kutsun saanut Neuvostoliiton meri- ja jokityöväen liitto lähetti paikalle kolmimiehisen valtuuskunnan. Suomen ammattijärjestön (Saj) terveiset lausui puheenjohtaja Jaakko Rantanen.
Edustakokouksen ratkaisuista sai luonnollisesti eniten huomiota vuotta aiemmin kuolleen Niilo Wällärin seuraajan valinta. Puheenjohtajan paikkaa tavoittelivat sen väliaikainen hoitaja Olavi Keitele ja Unionin sihteeri Berndt Johansson. Kummankin tiedettiin nauttineen pitkään Wällärin luottamusta, joten ratkaisu tehtiin ennen muuta henkilöiden välillä. Linjakysymykseksi nousi vain suhde Saj:hin, jota Johansson ilmoitti ryhtyvänsä puheenjohtajaksi päästessään pontevasti painostamaan mukaan eheytykseen. Lehdistön odottamaa tiukkaa kamppailua ei lopulta nähty, vaan vaali päättyi Keitelen voittoon äänin 42-8. Muidenkin johtopaikkojen miehittämisestä äänestettiin. Varapuheenjohtajiksi valittiin selvin luvuin Lauri Nikula ja Arvo Heiniö, kun taas Berndt Johansson uusi helposti ensimmäisen sihteerin paikkansa. Robert Herdin sai eniten kannatusta toisen sihteerin tehtävään ja voitti myös erikseen käydyn vaalin, joka koski uuden taloudenhoitajan toimen täyttämistä. Hallituksen muut kuusi varsinaista jäsentä ja kahdeksan varajäsentä nimettiin äänestyksittä. Sopuvaalissa saatiin kokoon myös edustajisto, jota ryhdyttiin nimittämään valtuustoksi.
Edustajakokous hyväksyi Unionille uudet säännöt mutta jätti järjestörakenteen ennalleen ja tyytyi lähinnä ajantasaistamaan kieliasua. Jäsenistö oli tehnyt kokoukselle useita aloitteita sääntöjen tarkistamiseksi, mutta sääntövaliokunnan käsittelyn jälkeen tuli hyväksytyksi liiton hallituksen kokonaisesitys, jonka tulkittiin sisältävän kaikki kentältä kuullut perustellut ajatukset. Muitakin aloitteita tehtiin poikkeuksellisen paljon, mikä voidaan tulkita merkiksi merimiesten uskosta siihen, ettei liiton johto enää sanellut edustajakokouksen ratkaisuja etukäteen. Kokous katsoi silti monessa kysymyksessä hallituksen esityksen jäsenaloitetta paremmaksi. Liiton uutta johtoa ei esimerkiksi velvoitettu toimimaan yleisen ja yhtäläisen ikälisäjärjestelmän toteuttamiseksi. Tämänsisältöisen ehdotuksen alle oli ensimmäisenä kirjoittanut nimensä Reijo Anttila, jonka Wälläri oli yrittänyt erottaa autolautta Skandian luottamusmiehen tehtävästä.
Kovan kokemuksen opettamana Anttila vaatikin lisäksi luottamusmiehille turvaa Unionin hallituksen valtapyyteitä vastaan. Edustajakokous hyväksyi sittenkin hallituksen näkemyksen, jonka mukaan liittojohdon täytyi tarvittaessa saada erottaa luottamusmies. Unionin hallitus näet hyväksyi luottamusmiehen tehtäväänsä ja joutui viime kädessä vastaamaan hänen tekemisistään. Sen sijaan edustajakokous määräsi hallituksen osaltaan työskentelemään luottamusmiesjärjestelmää koskevan lainsäädännön edistämiseksi, kuten suositeltiin Mauno Ruotsalaisen, Reijo Anttilan ja viiden muun laatimassa aloitteessa. Turkulaisvoittoiseen ryhmään kuulunut Urho Sirén ehdotti keskustelussa sääntöihin määräystä, jonka mukaan Unionin hallitukseen tuli aina valita vähintään neljä sellaista jäsentä, jotka eivät työskentele liiton palveluksessa. Anttila ilmoitti tukevansa Sirénin neuvoa, koska hän katsoi Unionin toiminnan muuttuneen liian toimitsijavaltaiseksi. Koeäänestyksessä aloite sai kuitenkin vain kahden muun edustajan kannatuksen.
Unionin uusi puheenjohtaja jakoi jälkikäteen tunnustusta liiton jäsenkunnalle, jonka taholta tulleet mielipideilmaisut edustivat tervettä ajattelua ja antoivat asioitten käsittelylle uusia impulsseja.
Olavi Keitele kertoi saavansa iloa myös siitä, että junttamiesten työ oli jäänyt vaille satoa. Selvästikin Keitele viittasi Johanssonin puheenjohtajaehdokkuuteen kuvaillessaan värikkäin mutta salamyhkäisin ilmaisuin, miten kokouksessa oli tylysti torjuttu yritys käyttää ammattiyhdistysliikkeen eheytystä keppihevosena Unionin vyöryttämiseksi puoluejuonittelijoiden valtaan. ”Poliittinen haihattelu Unionissa tuli tuomituksi”, minkä vuoksi Keitele ei nähnyt tarpeelliseksi nimetä vallankaappaushankkeen taustavoimaa. Kokoukseen osallistuneet Reijo Anttila ja Robert Herdin puolestaan katsovat kyseen olleen puhtaasta henkilövalinnasta, jossa kärsi tappion tarmokkaammin suostuttelua harjoittanut osapuoli mutta johon ei liittynyt mitään poliittista vehkeilyä. Edustajakokouksen tapahtumista lehdistöä kiinnosti puheenjohtajavaalin lisäksi vain julkilausuma, jossa Saj:ltä vaadittiin nopeaa yhtymistä eheytyksen valtavirtaan.
Timo Soukola
